Peter Green, sukupolvensa merkittävin brittiläinen blueskitaristi on poissa. Hän oli kuollessaan 73-vuotias. Tiedote kertoo: ”It is with great sadness that the family of Peter Green announce his death this weekend, peacefully in his sleep.”
Hän nousi pinnalle aikana, jolloin kaikki parhaat kitaristit tunnisti heidän persoonallisesta soitostaan, päinvastoin kuin tänä päivänä. Sitä kuvastaa hyvin arvostetun musiikkilehti MOJOn vuoden 1996-listaus Kaikkien Aikojen Parhaista Kitaristeista: 1. Jimi Hendrix 2. Steve Cropper 3. Peter Green 4. Keith Richards 5. Chuck Berry 6.Eric Clapton 7. Jimmy Page 8. T-Bone Walker 9.Neil Young 10. Richard Thompson.
”1966 Peter Green kävi koesoitossa Peter B’s Loonersiin, bändiin, jossa olin mukana Peter Bardensin ja Dave Ambrosen kanssa. Hän asteli sisään tuuheissa pulisongeissaan ja kytki Les Paulinsa vahvistimeen ja alkoi soittaa. Kun hän oli poistunut, sanoin kuin idiootti. ”Hän ei soita kovin paljon.” Onneksi minun mielipiteeni ei paljon painanut.
Peter Bardens sanoi: ” Mick, olet väärässä. Hän tulee olemaan yksi suurimmista kitaristeistamme.” Ajan myötä tajusin, että en ollut ymmärtänyt olennaista. Se oli hänen soundinsa. En ollut koskaan kuullut sellaista. Hän oli ” the master of less-is-more.”
Näin rumpali Mick Fleetwood MOJO-lehdessä ensikohtaamisestaan Peter Greenin kanssa, jonka kanssa hän oli vuotta myöhemmin perustamassa Fleetwood Maciä, mutta sitä ennen Peter ehti ansaita kannuksensa John Mayallin Bluesbreakersissä, ottamalla Eric Claptonin paikan ja soittamalla kaikkien sydämeen Hard Road-albumilla.
Peter Green`s Fleetwood Macin kaksi ensimmäistä albumia oli ehtaa bluesia ja kakkoskitaristi Jeremy Spencerin Elmore James-jäljitelmää, kunnes Greenin kynästä alkoi suoltua modernimpaakin materiaalia. Albatross, Man of the world, Oh well, Green Manalishi olivat singlehittejä, jotka takasivat, että vuonna 1969 Fleetwood Mac oli suositumpi kuin itse Beatles.
Peter Green veti Fleetwood Maciä vuodet 1967-1970, jonka jälkeen jätti yhtyeen. Nopea suosio oli ajanut hänet kriisiin. Hän oli rikas mies ja Bangladeshissä ihmiset näkivät nälkää. Mieli järkkyi ja huumeiden käyttö laukaisi skitsofrenian ja hän ehti tehdä vain yhden albumin End Of The Game.
”Peterin kanssa hengailu oli äärimmäisen hauskaa, mutta sairaudesta johtuen näemme hänet traagisena persoonana. Hän oli kuitenkin herkempi kuin osasimme kuvitella. Luulen, että Peterin menneisyydessä oli asioita piilossa, joiden painoa hän ei jaksanut enää kantaa, Mick Fleetwood arvelee.
Peter Green kuitenkin toipui ja ensimmäinen comeback tapahtui vuonna 1979. Hän ei ollut soittanut viiteen vuoteen, kunnes tarttui studiossa ensin bassoon ja sitten kitaraan ja kuin lonkalta syntyi kappale Proud Pinto.
Mick Fleetwood yritti saada Peterin levyjätti Warnerin leipiin ja neuvotteli miljoonan dollarin diilin, mutta Peter meni pienelle PVK-merkille, jonka mainosmiehenä toimi hänen veljensä Mike.
Ilmestyi In The Skies-albumi, jonka kaikki biisit olivat Peterin kynästä. Nimiraidalla soolon soitti ”paras Green-jäljittelijä” Snowy White, mutta kautta levyn Green oli voimissaan, parhaassa iskussa muhevan melankolista laulua ja pehmeän aistikasta kitarointia sisältävässä A Fool Now More-hiturissa ja Albatrossin pikkuveljessä Apostle.
Peterin hyvät ja huonot päivät vaihtelivat. Seuraavalle albumille syntyi vain nimilaulu Little Dreamer ja loput teki veli Mike, mutta Green klaarasi hyvin laulun ja soiton, oivana esimerkkinä siitä soulblues Loser two times. PVK-kauden kolmannen albumin kohokohta oli Last Train to San Antone, 18-minuuttinen luenta, joka tavoitteli Van Morrison- ja B.B.King-biisien henkisyyttä.
PVK-kauden levyissä oli paljon hyvää. Peter viihtyi parrasvaloissa viitisen vuotta kunnes palasi taas takaisin fantasian ja toden maailmaan. Ennen häipymistään, jamaikalaismuusikko Jeff Whittaker otti Greenin suojelukseensa. White Sky-albumilla hän vielä kuului, mutta Kolors- ja Legend-levyt olivat lähinnä Peter Greenin nimellä rahastamista.
Peter Greenin toinen tuleminen käynnistyi vuonna 1995 Gary Mooren tribuutilla Blues For Greeny. Peter oli myynyt puoli-ilmaiseksi klassikkokitaransa 1959 Gibson Les Paul Standardin Moorelle, jolle hän aikanaan hankki ensimmäisen levytysdiilin ja Gary kiitti lahjoittamalla levystä saamansa rojaltit mestarille, joka näin pystyi maksamaan kasaantuneita sairaalalaskujaan.
Seuraavana vuonna Peter Green oli jo tien päällä pitkäaikaisen ystävänsä, kitaristi Nigel Watsonin vetämän Splinter Groupin kanssa. Vuosina 1997–2003 tehtailtiin kymmenkunta levyä, joista mieleenjäävimmät olivat The Robert Johnson Songbook ja Hot Foot Powder, hienoine vieraineen: Hubert Sumlin, Buddy Guy, Honeyboy Edwards ja Otis Rush.
Vielä 2009-2010 Peter Green teki kiertueen Friends-kokoonpanon kanssa, jossa soitti muun muassa Geraint Watkins. Sen jälkeen hän on vetäytynyt viettämään eläkepäiviä, kalastelemaan ja soittelemaan vain läheistensä iloksi.
Karpolla on asiaa – Tositarinoita havumetsien maasta-näytelmän ensi-ilta on vuoden lopussa Kotkan kaupunginteatterissa, mutta esitys vierailee myös pohjoisessa, nimittäin Oulun Teatterissa 26.1.2021. (Liput tulevat myyntiin elokuussa)
Koko kansan tuntemasta, maan virallisesta omatunnonäänestä Hannu Karposta on näytelmän ohjannut lukuisin palkinnoin palkittu Torniossa syntynyt Kristian Smeds,joka toimii tällä hetkellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina, viisivuotiskauden 2018–2023.
Karpolla on asiaa-esitys koostuu samannimisen tv-sarjan eri jaksoissa kerrotuista todellisista tarinoista. Karpon ohjelmissa pääosaan nousee yksityinen suomalainen ihminen, hänen tarinansa, hänen kokemuksensa ja kohtalonsa. Elämän eteen tuomia ristiriitoja ei pelätä tai väistetä, ne nostetaan käsittelyyn. Puhutaan asiaa – ja täydellä sydämellä. Yhteys joka Karpon ohjelmien kautta aukeaa suomalaisiin elämäntapoihin ja -tuntoihin on rehti, suora ja tunteikas.
Hannu Karpo on suomalaisen tv-journalismin tunnetuimpia tekijöitä. Hän toimi tv-toimittajana yli 50 vuotta ja eläkkeelle jäädessään 2007 hän totesi olleensa alalla yhtä kauan kuin on ollut tv-lähetyksiäkin.
Kristian Smeds on koko Euroopassa arvostettu teatteriohjaaja. Hän on kertonut, että lapsuudessa kulttuuria kotona oli tasan kaksi; Valitut Palat ja Finnhits-kasetit. Ainoa artisti, joka heillä vieraili oli Tea Ista. Hän tuli kolmelle pojalle tutuksi, kun kolmivuorotyötä sairaalassa painava yksihuoltajaäiti täytti, harvoina luppohetkinään, ristikoita Marlboro sauhuten liesituulettimen alla.
Sara Sieppi
Sara Sieppi on Suomen suosituin torniolainen! Tubettaminen ja bloggaaminen ovat tätä päivää. Monet elättävät somettamalla itsensä ja perheensä, eikä siinä ole mitään pahaa.
Saralla on Instagramissa yli 185 000 seuraajaa. Menestys ei ole tullut yhdessä yössä, sillä vuoden 2011 Miss Suomi on kasvattanut fanikuntaansa määrätietoisesti ja yhteistyökumppaneita on tullut koko ajan lisää ja kymmenen kuukautta sitten hän perusti Semihima-yrityksen, jonka liikevaihto oli 215 000€ ja voitto 123 000€.
Mallin töiden, tv-esiintymisten, juontojen ja somesisällön tuottamisen lisäksi, nyt hän on löytämässä sisustamisesta myös oman juttunsa, jolle hän on perustanut Semihima-tilin, jolla on jo yli 20 000 seuraajaa ja lisäksi hän on osakkaana sisustukseen keskittyvässä nettikaupassa. ( Kuuntele YLE Puheen haastattelu tästä )
Tornio täyttää kohta 400 vuotta ja pikkuhiljaa ohjelmastakin alkaa tihkua tietoa. Punksukupolvella on syytä riemuun, sillä vuoden 2021-kevääseen on ajoitettu toimittaja Heikki Kemppaisen valokuvanäyttely Aineen taidemuseolle. Heikkihän teki juttuja ja kuvasi 1980-1985 Tornion musiikkielämää ja erityisesti Terveitä Käsiä. Luvassa on myös Läjä-dokumentin ensi-ilta, jonka ohjaa Janne Leimola ja kaiken ”museoinnin lisäksi”, TK on nähtävissä oikealla livekeikallakin.
Lapin menestynein bluesmuusikko Slim Butler (Jarmo Puhakka) on asunut kohta vuoden Floridassa. Suomessa moneen kertaan palkittujen levyjen Inner Blues, Bad Intention ja Big Freeze jälkeen hän matkasi haistelemaan uusia tuulia Amerikkaan, joka on ollut hänelle aina kuin toinen koti. Slim on opiskellut jenkeissä ja kun hän veti legendaarista Roots ` N River Blues-festivaalia Rovaniemellä, hän kävi vuosittain siellä kuuntelemassa ja buukkaamassa esiintyjiä.
Tällä hetkellä korona koettelee kovalla kädellä Amerikkaa ja Blues-Finland.comin Pasi Tuomiselle Slim Butler kertoo, että hän odottelee jännityksellä miten äijän käy. Rovaniemen seudulle on sovittu nimittäin neljä keikkaa ajalle 14.-16.8. ja Suomeen pitää päästä viimeistään ensi viikolla, että kahden viikon karanteenin ehtii hoitaa alta pois.
Koronaviruspandemian vuoksi monta mutkaa on vielä matkassa, mutta Slim on toiveikas Suomeen matkustamisesta ja palaamisesta pitemmäksikin aikaa.
-Floridassa alkaa jo olemaan kuumottavat oltavat, hän myöntää.
Suomessa Butleria odottaa luottobändi Slimcuts ja ammattimiehet Jartsa Karvonen, Harri Raudaskoski ja Mikko Löytty, joten musisoinnin suhteen hänellä ei ole huolta.
Keikat ovat 14.8. Porokarin kylätilalla (klo 18), 15.8. Rovaniemen Hemingwayssä (klo 15) ja Viirin seurantalolla (klo 18) ja 16.8. Narkauksen kylätalolla (klo 18).
Beatles-bändin liiderit vas. Tuomas Julku ja Tero Kemppainen
Beatlesin musiikki jaksaa innostaa ihmisiä, vaikka yhtye hajosi jo 50 vuotta sitten. Pieninä huomioina vain; viime vuoden myydyin vinyylialbumi oli Beatlesin
Beatlesiä streaminä Kemin Evakkoklubilta 8. 5. Vas. Tuomas Julku, Sami Köngäs, Tomi Raikaslehto ja Tero Kemppainen
Abbey Road ja vuonna 2000 julkaistu kokoelma The Beatles I on yhtyeen kaikkien aikojen toiseksi myydyin albumi heti klassisen Sgt. Pepper`s Lonely Hearts Club Bandin jälkeen.
Kuuntelijoiden lisäksi, mikä parasta, myös uudet muusikkosukupolvet löytävät Beatles-laulut ja aina saavat ne kuulostamaan tuoreilta. Hyvänä esimerkkinä mainio Sgt. Pepper`s Lonely Hearts Club Band, joka sai alkunsa Tornion Pop Jazz Konservatorio Lappiassa. Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli 19.4.2018 heidän opinahjossaan ja sen jälkeen kvartetin kokoonpano on pysynyt muuttumattomana: Tero Kemppainen (laulu, piano & kitara), Tuomas Julku (laulu & basso), Sami Köngäs (kitara & laulu) ja Tomi Raikaslehto (rummut & laulu).
Lapin Listalla ehdokkaana yhtyeen repertuaarista oli Beatlesin ikivihreä Let it be, joka sai aikaiseksi äänivyöryn, jolla jätettiin taakse myös hyvin ääniä keränneet laulut, Terho Keskitapion My blues heart ja Souvareiden Haaveitteni tähden.
Tero
Tero Kemppainen, Let it be-laulun esittäjä kertoo tarkennuksena, että Beatles-yhtye syntyi alunperin hänen ja Tuomas Julkun opinnäytetyötä varten.
-Tiesimme Tuomaksen kanssa molemmat hyvin Beatlesin tuotannon. Se oli tuttua ennestään jo lapsuudesta, joten yhteisen kiinnostuksen pohjalta oli helppo lähteä liikkeelle. Levyhyllystäni löytyi myös Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band-albumi, josta tuli myöhemmin tämän Beatles-tribuutin nimi.
Tornion Musiikkitalolla järjestettyä yli kahden tunnin opinnäytetyökonserttia Tero pitää ikimuistoisena, mutta sen jälkeisistä esiintymisistä erityisen mieleenpainuvasta meiningistä hän kiittelee Kemin Run to 60´s-tapahtumaa, jossa yhtye on esiintynyt kahtena kesänä.
Tuomas ja Sami
-Ensi keväänä soitamme Helsinki Beatles Weekend- tapahtumassa Helsingin kulttuuritalolla, mutta sen jälkeen emme ole tarkemmin suunnitelleet, mutta soitetaan keikka kerrallaan ja toivotaan, että jossain vaiheessa Liverpoolissakin esiintyminen tulisi ajankohtaiseksi, Tero visioi.
Tällä hetkellä Beatles-bändiä enemmän häntä työllistää Radio Luxemburg. Hän esiintyy pääasiassa duona Tuomaksen kanssa, mutta toisinaan vahvistuksena mukana ovat myös Beatles-bändin Sami ja Tomi.
Tätänykyä Beatles-bändin soittajista Tuomaksen voi bongata myös punkabillybändistä Three Star Riot ja Samin bilebändistä Kats ´ n Boots.
1980-luvun puolivälin tietämillä oululaisessa pommisuojassa kokoontui viiden miehen ryhmä, joka alkoi myöhemmin kutsua itseään nimelläKopteri.
Yhtyeessä kitaroivat ja lauloivat torniolaislähtöisetKauko IstojaPentti Laitinen, joista jälkimmäinen tuli koko valtakunnan tietoon yhtyeessä Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä. Rumpuja soittiPasi Alatalo, bassoaRaine Mäntysaloja koskettimiaKari Pekkala.
-Ei meillä ollut itselle tyylillistä määritelmää. Soitettiin, mitä kynästä sattui tulemaan. Kaikki biisit olivat nimittäin omia ja kaikki sovitukset ryhmätyötä, yhtyeen pääasiallinen lauluntekijä Kauko Isto kertoo.
Vakaa aikomus Kopterilla oli julkaista oma musiikki myös vinyylilevyllä.
-Sitä varten Pasi, rumpalimme, hoiti pommisuojassa demomme äänitykset – vaikea uskoa – C-kasetille, tosin neliraiturilla. Ja yksi kustantakin löytyi, mutta tottakai se epäluotettava ja taloudellisesti toimintakyvytön. Homma venyi, porukka hajaantui ja lopulta julkaisu jäi.
Nyt Kopterin Oljet palaa-demoäänitys on kuitenkin kaivettu esiin ja sen 11 biisiä julkaistu useilla nettialustoilla. Kaikki kappaleet voi kuunnella vaikkapa TÄÄLTÄ
Maailman vanhimmaksi hardcorepunk-bändiksikin tituuleerattu Terveet Kädet viettää juhlavuottaan. Yksi virstanpylväs 40 vuotta sitten oli yhtyeen ensimmäinen julkinen esiintyminen.
LÄJÄ: ”Keikka oli Haaparannassa jollain typerällä ulkoilmafestivaalilla. Tiimo pelkäsi, että raggarit tulee hakkaan punkmiehet, ja oli et ”ei uskalla mennä soittamaan”. Vittu ei siellä ollu ketään, paitsi yksi juoppo kerjäläinen etupenkissä örisemässä. Oli kyllä hauska keikka. Muutama oma ralli ja loput Ramonesia. Sattui tulemaan siitä keikasta vielä lehteen juttua ja oma naama kuvassa. Pikkuisen hyvä!
Haparandabladet 1980
Nyt lähti rock` n `rollit. Ensimmäinen keikka ja heti lehteen. Siitäkin oli paikalliset rokkimiehet hirveän katkeria, et noin paska bändi ja pääsee heti lehteen. Rokkimiehet ei oikein ymmärtäneet uutta meininkiä. Junnasivat jotain 70-luvun heviä, joka ei silloin mennyt oikein läpi.”
Terveille Käsille Haaparanta oli siunaus, mutta samalla rajaeste, sillä maailmanvalloitus keikkarintamalla jatkui vasta vuonna 2005 Saksan keikoilla. Alkumetreillä muun muassa ryssittiin syystä ja toisesta kaksi Amerikan kiertuetta ja brassikiertue Sepulturan kanssa .
Paitsi että nykyäään entistä useampi haluaa tehdä elokuvia Lapissa, alueellisestikin on syytä röyhistää rintaa. Muurolalaislähtöisen Miia Tervon Aurora-leffalla on eniten Jussi-ehdokkuuksia eli kaikkiaan 13 lokakuussa järjestettävässä gaalassa, mutta torniolaisittainkin elokuvapuolella tapahtuu.
Kansainvälisesti menestyneen dokumentaristi Antti HaasenPanimomestari saa ensi-esityksensä 19. syyskuuta entisissä Lapin Kullan tiloissa eli Lapparissa. Kutsuvierasnäytännön jälkeen se lähtee Lapin kiertueelle, jonka jälkeen se nähdään kotimaisilla ja ulkomaisilla festivaaleilla ja myöhemmin myös televisiossa.
Panimomestari on tarina siitä, miten syrjäisen Tornion työläisperheen Leo Andelinista kasvaa oluen herrasmies ja tärkeä osa suomalaisen oluen historiaa. Hän aloitti panimoalan opiskelut vuonna 1957 Saksassa ja työt panimomestarina vuonna 1962 Tornion Olut Oy:ssä. Silloin sai alkunsa Suomen kansainvälisesti tunnetuin elintarvike, Lapin Kulta-olut. Toisen kerran pienellä päivityksellä oluelle tuli tunnustus neljä vuotta sitten perustetun pienpanimon Tornion Panimo Oy:n mentorina. Siinä välissä hän ehti toimia myös Lapin Kullan tehtaanjohtajana.
Panimomestari-dokumenttia ennen ohjaaja Haase muistetaan viime vuosilta elokuvista Valontuojat, joka kertoo Lapin sähköistämisestä ja Monsterimies, joka on tarina Euroviisuvoittaja Lordista ja sen luojasta Tomi Putaansuusta.
Mikko Myllylahti tunnetaan parhaiten runoilijana ja Juho Kuosmasen ohjaaman menestyselokuvan Hymyilevän miehen käsikirjoittajana, mutta nyt hän pääsee ohjaamaan ensimmäistä pitkää elokuvaansa Metsurin tarina (The Woodcutter Story).
Kesäkuussa hän tiedotti: ”Metsurin tarina on nyt täysin rahoitettu ja virallisesti tuotannossa! Vihreä valo palaa kirkkaana ja ensi talvena ramppa kalkattaa pohjoisen pimeydessä!”
Metsurin tarina sijoittuu pieneen hiljaiseen kylään Suomen Lapissa. Myllylahti itse on kuvaillut elokuvaa myyttiseksi mustaksi komediaksi, jossa oudon maakaupan seurauksena kylään avataan kaivos. Se käynnistää tapahtumasarjan, jonka seurauksena hyväsydäminen metsuri Pepe menettää kaiken.
Kun Metsurin tarina voitti vuosi sitten Cannesissa Critics’ Weekin Next Step -käsikirjoituspalkinnon, Mikko sai kehuja uniikista äänestä ja oman näkökulman löytämisestä, sekä vahvasta elokuvallisesta visiosta ja huumorista.