Ruotsin kansainvälisesti menestyneimpiin rock-yhtyeisiin lukeutuva Mando Diao osallistui toistamiseen merkittävään MTV Unplugged -konserttisarjaan, joka on katsottavissa nyt Ruutu-ohjelmapalvelun kautta.
MTV Unplugged – Efter solnedgången -albumi on myös julkaistu CD:nä ja digitaalisesti Playgroundin kautta. Tällä kertaa yhtye esittää ruotsinkielistä materiaaliaan pääosin jättimenestyksekkäältä I solnedgången -albumilta, joka julkaistiin vuonna 2020.
Konsertti taltioitiin reilu vuosi sitten entisessä majesteettisessa kirkossa, nykyään paremmin tunnettuna Eric Ericsson -hallissa Tukholmassa.
Yhtye esitti 11 kappaletta ja kutsui lukuisia vierailijoita mukaan, kuten Playgroundille sainatun Kristofer Greczulan, Ane Brunin sekä suomalaisen lahjakkuuden Veera Pyykön, joka laulaa kappaleessa Öinen tuuli.
Mando Diao julkaisi menestyneen Boblikov’s Magical World -albuminsa viime huhtikuussa ja esiintyi Suomessa eksklusiivisella levyjulkkarikeikalla. Viikko sitten yhtye myös uuden Get Down -singlen, joka kuullaan joulukuussa julkaistavan Boom Boom Bruno -tv-sarjan tunnuskappaleena. Kappale seuraa Frustration-hitin sekä Saksan rockradio-listan ykköseksi yltäneen Get It On -kappaleen jalanjäljissä ja toimittaa korkeaoktaanista ratakiskorokkia. Kuuntele täältä.
Tänään klo 15.30. tasan 60 vuotta sitten Tornion yhteislyseon teinit tekivät historiaa ja veivät letkajenkan Ruotsiin. He toivottivat tanssille pitkää ikää pilke silmäkulmassa julistaen: ” Nauraen tuomme me teille tämän tanssin. Ottakaa se myös nauraen vastaan!”
Joka kerta se on kannattanut, kun olen kaivautunut arkistoihin. On löytynyt, aina uutta, tai ainakin jotain, joka on vahvistanut vanhaa tietoa. Näin kävi taas, kun kokosin Tornion kevyen musiikin historiaa dokumenttivideon muotoon.
Ikuinen kiistanaihe, milloin rock tuli Suomeen tai Ruotsiin. Nyt vastaukseni on, että molempiin vasta 1965. Sitä ennen rock oli isolle osaa ihmisistä lähinnä huumorimusiikkia. Rockia pidettiin ohimenevänä vitsauksena ja voimahan siitä puuttui, kun jatkettiin vedellä.
Rockin tavoin letkajenkan tuloon torniolaisnuoretkin suhtautuivat hiukan epäröiden, mutta nyt tanssin historiaan taas syventyessä, vakavoitui, sillä niin uskomattoman hyvin kaikki Tornion yhteislyseon teinikunnan ennustukset toteutuivat. Villitys oli Suomessa vasta tulossa, saati tanssin maailmanvalloitus.
Tornio-dokumentin Letkis-osuutta kootessa syntyi taas innostus, jospa olisi valtaa, voimaa ja TornioHaaparannan kulttuurirahat, kuinka helposti voisi rakentaa rajalle Suomen ja Ruotsin yhteinen tanssin ja musiikin tapahtuma, joka pohjaisi meidän yhteiseen musiikin vientihistoriaan. Tietysti höystettynä legendaaristen Haaparannan lastenpäivien parhailla puolilla, sillä nostalgia on aina hyväksi nivelille.
Sama ajatus syntyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta nyt tarina, jolle rakentaa vahvistui. Hämmästyttävintä on aina kuinka letkiksestä puhuttaessa syntyy pöhinää ja mediakin aina herää. 60 vuotta sitten paikalla olivat Ruotsin tv ja Suomen isot kuvalehdet. Sama kymmenen vuotta sitten, kun Torniossa puuhattiin letkisen ympärille koko perheen tapahtumaa, innostus oli kova. Harmi, että silloin 50-vuotisjuhla kosahti kiville, mutta mikäänhän ei estä jonojenkkaamasta jatkossa jossain poikkitaiteellisessa tapahtumassa, jossa ei synkistellä ja taatusti kerää osallistujia ja yleisöä.
Arto Junttila
Ps. Letkis-tempaus on 2023 KEKSI-musiikkipalkinto-ehdokkaana, joten lisää todistusaineistoa löytyy täältä !
Lapin taidetoimikunta on päättänyt myöntää vuoden 2023 alueellisen taidepalkinnon rap-artisti Talonpoika Lallille. Toimikunta myöntää palkinnon tunnustuksena ansiokkaasta työstä lappilaisen musiikin ja kulttuurin parissa. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa.
Inarissa syntynyt Talonpoika Lalli jatkaa Tulenkantajista alkaneen lappiräpin jalanjäljissä kotiseutuylpeänä ja paikallismurretta hyödyntävänä omaleimaisena artistina. Hänen musiikissaan ja sanoituksissaan on vahva pohjoissuomalainen ja lappilainen perspektiivi, ja sen häpeilemäton asenne on vakiinnuttanut paikkansa niin Lapin kuin koko Suomen hip hop -musiikin kentällä.
Musiikin aihepiirit kumpuavat omasta elämästä ja teksteissä otetaan kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin unohtamatta kuitenkaan huumoria ja biletysmeininkiä. Talonpoika Lallin valloittava persoona ja osuvat sanoitukset ovat osaltaan aktivoineet alueen nuoria kiinnostumaan ympäröivästä yhteiskunnasta ja olemaan ylpeitä kotiseudustaan.
Lallin musiikin ja musiikkivideoiden miljoonat suoratoistot ovat myös osoitus siitä, kuinka lappilainen taidokkaasti toteutettu omaperäinen ja omaehtoinen ilmaisu innostaa ja koskettaa laajalti ympäri Suomen.
Lapin taidetoimikunta on Taiteen edistämiskeskuksen asiantuntijaelin, joka päättää alueensa apurahoista ja taidepalkinnoista. Taidepalkinto jaetaan vuosittain alueen ansioituneelle taiteilijalle, taiteenalalla toimivalle yhdistykselle tai muulle yhteisölle. Palkinto on tunnustus kuluvan vuoden ansiokkaasta ja merkittävästä työstä. Se voidaan myöntää myös pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta elämäntyöstä tai toiminnasta.
Torniolaisen Väylän Pyörteen koko toiminnan missio on ollut aina nostaa esiin pohjoista musiikkiosaamista. Osana sitä Keksi-musiikkipalkinto on ajanut hyvin asiansa ja palkinnon arvostus on kasvanut vuosi vuodelta ja nyt palkinnolle löytyvät jo omat suomen- ja saamenkieliset wikipediatkin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Keksi-musiikkipalkinto).
Tähän asti Keksi-musiikkipalkinnon ovat saaneet Talonpoika Lalli, Willy Clay Band, Ulla Pirttijärvi, Arja Havakka, The Meänland, Raj-Raj Band, Ville Liimatainen & Ajomiehet, Satama Open Air ja Mira Sunnari.
Vuosikymmenessä ehdokkaita on ollut satakunta ja ensimmäistä yleisöäänestystä lukuunottamatta voittajan valinnan on tehnyt 8-jäseninen asiantuntijaraati, joka on koottu aktiivisista musiikki-ihmisistä eri puolilta Lappia ja Tornionlaaksoa. Tässä Väylän Pyörteen dream team: Irene Määttä (Pello), Hannele Kenttä (Haaparanta), Yrjö Koskenniemi (Tornio), Jukka Rajala (Muonio), Risto Koskinen (Kemi), Sami Karvonen Ylitornio), VeePee Salmi (Rovaniemi) ja Sami Mikko Juhani Aikioniemi (Kemijärvi).
Ensi vuonna Keksi-huomionosoitus uudistuu enemmän tai vähemmän, mutta siitä sitten myöhemmin.
Tässä tulevat vuoden 2023 KEKSI-musiikkipalkinto-ehdokkaat:
LETKAJENKAN RUOTSIIN VIENNISTÄ 60 VUOTTA (Tornio)
Marraskuun 16. päivä 1963 Tornion yhteislyseon (nykyisin Tornion yhteislyseon lukio) teinit veivät letkajenkan Ruotsiin. Kolmattasataa nuorta jonojenkkasi Haaparannalle ja ja teinikunnan puheenjohtaja, hulluista ideoistaan tunnettu Atomi-Hanski alias Hannu Forssel luovutti letkajenkka-asiakirjan Haaparannan edustajalle.
Siihen oli kirjoitettu, että tempauksen tarkoituksena oli tehdä letkajenkka tunnetuksi muuallakin kuin Suomessa eli toivottaa sille maailmankaikkeudellista menestystä.
Torniolaiset olivat edellä aikaansa, ennustajia, sillä letkajenkan suurin suosio Suomessa oli vasta tulossa. Lapissakin alkoi armoton taistelu letkiksen epävirallisesta MM-tittelistä, vaikkei sitä länsirajan tempauksessa oltu edes tavoiteltu.
Letkajenkkaan kuului myös kuorma-auto ja sen lavalta jonojenkalle tahdit antoi Meri-Lapin ensimmäinen nuorisoyhtye The Falcons, joka pian oli myös rock ja pop.
Ruotsille olimme velkaa musiikillisesti ja torniolaisteinit kiittivät ja lähettivät letkajenkan Haaparannalta maapalloa kiertävälle radalle, muun muassa Japaniin.(Lisää aiheesta oikealla Tornio-dokkarissa kohdassa 22.49.)
MEDICINE MEN (Tornio)
Medicine Men – Markku, Petri ja Tapani
Taitavilla muusikoilla taipuu laadukkaasti, mikä tahansa, vaikka Beatles, mutta pääosin Medicine Menin sydän sykkii lännen lauluille uuden karhein Deep North-maustein.
Free Ride-yhtyeen nokkamiehen, laulaja-kitaristi Tapani Ollosen, basisti Markku Paavalniemen ja rumpali Petri Rankan triolla on kätevä tehdä keikkaa kauemmaksikin, tunturien taakse.
Yhtye soittaa sopivasti tuttua ja tuntematonta rokkia, bluesia, countrya, hillibillyä. Rapakon takana puhutaan americanasta, mutta meillä se on nordicanaa.
ELINA JA MARKO HAAPANIEMI (Kemi)
Haapaniemet tunnetaan Meri-Lapissa lahjakkaina laulajina ja näyttelijöinä. Kun pariskunta on kahdestaan liikkeellä, laulujen lomaan he kehittelevät hauskoja välispiikkejä, mutta kun he ovat keikalla, bilebändi Sharp Cronen tai iskelmäorkesteri The Steelsin kanssa, he keskittyvät enempi vain hyvän tanssiboogien luomiseen.
Molempien yhtyeiden musiikkia on kuultu muun muassa elokuvassa Napapiirin Sankarit, osa II, mutta vain Steels näkyy kuvissa. Kappaleista erikoisin on Elinan iskelmällinen sovitus JVG:n räpbiisistä Häissä. Leffassa soivat myös coverit lauluista Pettävällä jäällä ja Häämuistojen valssi.
Elina on tällä hetkellä aikuisopiskelijana Tornion Pop & Jazz Konservatorio Lappiassa. Mieleen on jäänyt hänen esityksistä tuoreimpana Musiikkitalon estradilta hänen koskettava tulkintansa Tornio 400 vuotta-laulukilpailun voittajakappaleesta Kotikaupunkini, ja monet muut laulut aiemmin näytelmissä torniolaisessa Mikin Vintti-musiikkiteatterissa, jonka kantavia voimia Elina ja Marko ovat olleet vuosia.
Marko on ollut aina Elinaa enempi esillä ja osallistunut muun muassa moniin kilpailuihin. Kaikki alkoi 1980-luvulla simolaisessa Vintage-yhtyeessä, jossa hän oli voittamassa kolmannen sijan Paavo Kuljun järjestämässä Lappi Rock-kisassa. Myöhemmin hänet on kruunattu Lapin tangokuninkaaksi ja hän on ollut finalisti Seinäjoen tangomarkkinoiden tangokuningas-kisassa ja tuoreimpana Laila & Olavi-laulukilpailun voitto.
TEPA LUKKARINEN (Kemi)
Pohjoisessa rootsmusiikista vähänkin tietoinen tietää Tepan, klubikeikoilta kitaran kanssa ja yhtyeestä De Soto, jota hän on liidannut neljäkymmentä vuotta ja joka on ollut monen kemiläismuusikon korkeakoulu.
De Soto on julkaissut puolentusinaa albumia (Friday Night paras!) ja esiintynyt muun muassa Järvenpään Puistobluesissa, samana vuonna kuin Buddy Guy ja Albert Collins!
Texas-kitaristit Johnny Winter ja Stevie Ray Vaughan ovat Tepan suurimpia esikuvia ja jälkimmäisen vaikutus näkyy ulkoisestikin, mustaa lierihattua ja levynkansia myöten.
Tepa on sielultaan roots-mies, mutta leivän syrjässä taitava kitaristi on pysynyt tekemällä myös silloin tällöin sessiohommia. Triviana kerrottakoon, että hän on soittanut muun muassa Jope Ruonansuun ensimmäisillä levyillä, ja CMX:n esikoisella Kolmikärki hän vetää kitarasoolon kappaleessa Pyörivät sähkökoneet.
Tepan uusin levy Countryman on ensimmäinen, joka on merkattu yksin hänen omaan piikkiinsä ja Blues Newsin haastattelun mukaan, pöytälaatikosta biisejä löytyy lisääkin. Puolittain hän lupaakin seuraavaksi kunnon blueslevyn.
SOUVARIT 45 VUOTTA (Rovaniemi)
Sanoittajamestari Vexi Salmi on sanonut Lasse Hoikan Souvareista, että se on yleisön palvelija sanan parhaimmassa merkityksessä.
Kun tanssiva yleisö pikkuhiljaa ikääntyy, parhaillaan 45-vuotisjuhlakiertueella oleva yhtye on huomioinut heidätkin ja ainakin hetkeksi siirtynyt lavoilta konserttisaleihin.
Souvarit on lappilainen menestystarina, jonka kaltaista pohjoinen kevyt musiikki tuskin koskaan enää kokee, ainakaan levymyynnin osalta. Yli miljoona myytyä albumia, joista suuri osa on ostettu yhtyeen keikoilta. Souvarit on pärjännyt ilman suurten radioiden voimasoittoa ja näin ollen ilman suuria radiohittejäkin. Kultasuoni on siis pulpunnut ahkeraan, esimerkkinä vain vuosi 1997, jolloin he saivat viisi kultalevyä.
Yhtyeen välitön lavameininki ja Reino Helismaan romanttisen Lapin hengessä tehty perinteinen tanssimusiikki on purrut aina kansan syviin riveihin. Ruotsalaisen dansband-musiikinkin he ovat istuttaneet Suomeen.
Vuosikymmen sitten Souvarit puhuivat vielä lopettamisesta, mutta nyt mennään vuosi kerrallaan ja hyvä niin.
SIMEROCK 20 VUOTTA (Rovaniemi)
Festivaalijärjestäjä Samuli ”Sime” Yliaskan ura lähti hänen mummolansa takapihalta Rovaniemen Kolpeneentieltä. Kun paikallisten bändien lisäksi pääesiintyjäksi saatiin itse Apulanta, pystytettiin teltta. Ulkona pakkasta oli -25, mutta ilmaistapahtumaan kerääntyi yli tuhat ihmistä. Vaikka poliisi lopetti festivaalit alkuunsa turvallisuuden vuoksi, Simelle tapahtuman menestys antoi kipinän oikeille festivaaleille.
Kesällä 2023 Lapin suurin musiikkitapahtuma Simerock täytti 20 vuotta ja se oli loppuunmyyty. Viikonlopun yleisömäärä oli 26 000 ja sitä kunnioitti läsnäolollaan muun muassa viisumenestyjä Käärijä ja muu Suomen ykköskerma.
Kun Simerockilla on osaava uusia ideoita kehittelevä tiimi ja kun sen maine on hyvä, menestys varmasti jatkuu.
FREDRIK HANGASJÄRVI (Pajala)
Huippusuositun pajalalaisen Raj-Raj Bandin jäätyä telakalle, rikspelimanni, hanuristi Fredrik Hangasjärvi on satsannut omaan soolouraansa. Viime vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa, ja sen tiimoilta hän kokosi 7-jäsenisen superyhtyeen, jossa vaikuttaa muun muassa Sanna Kalla poptrio Magnettesista.
Lisäksi Suomen Kultaisen Harmonikan voittajan Heidi Haapasaaren kanssa (nyk. Imberg) Fredrik on viihdyttänyt tornionlaaksolaisia perinteisellä haitarimusiikilla molemmin puolin Väylää. Tuli Palo-yhtye on myös toiminnassa yhdessä toisen rikspelimannin, jällivaaralaisen viulisti Daniel Wikslundin kanssa.
Parhaiten hänet kuitenkin muistetaan Raj-Raj Bandista ja sellaisista kappaleista kuten Sekanen Paturi tai laulajana Jahtitarinasta. Teeveestä tuttukin hän on, nimittäin Suomessakin nähdystä Ruotsin SVT:n tuotannosta Bastubaletten (Här dansar vi inte)
MIHKKU LAITI (Utsjoki)
Pohjoissaameksi räppäävä Mihku Laiti artistinimeltään Yungmiqun tuli suomalaisille tutuksi suositusta tv-ohjelmasta Talent-Suomi (2021), jossa hän pääsi parhaitten joukkoon.
Dokumentin tekijä Petteri Saario seurasi Mihkun Talent-matkaa etelän parrasvaloissa ja elämää Utsjoella ja syntyi mainio Revontulten räppäri-elokuva, joka oli avajaiselokuvana DocPoint-dokumenttielokuvan festivaaleilla Helsingissä tammikuussa ja kiersi sen jälkeen elokuvateattereissa ympäri Suomen.
Dokumentissa hän on elämänsä käännekohdassa, eikä muutos ole helppo. Parhaillaan hän opiskelee Oulussa tradenomiksi, ja halu on nähdä maailmaa. Varauloskäynti on aina kuitenkin hyvä olla, jos ei halua isänsä jalanjäljille, raskaaseen poromiehen ammattiin.
Mihku on esiintynyt pienestä pitäen, joikannutkin, ja opiskellut Saamelaisessa musiikkiakatemiassa, joten musiikkikin voisi olla hänen tulevaisuutta.
Pohjoissaamen lisäksi hän räppää myös suomeksi. Hänen riimeistä löytyy asiaa, mutta esikuviaan Amocia ja Ailu Vallea enemmän hänen teksteissä on väriä ja leikkiä sanoilla.
Sympaattinen Mihku haluaa olla erilainen räppäri, joka varmasti omalta osaltaan saa myös nuorta polvea innostumaan äidinkielestään.
SUUKOSKEN KEIDAS (Tervola)
Entisaikaan tanssilavat keräsivät niin nuorta kuin vanhempaakin väkeä läheltä ja kaukaa ja musiikki oli sen mukaista, tangon ja valssin ohella tarjolla oli poppia ja rokkiakin. Näin oli vuonna 1967 avatun Tervolan Suukosken keitaankin kohdalla, joka nykyään vaalii perinteistä tanssilavakulttuuria ja huippuesiintyjät viihdyttävät ihmisiä joka kesälauantai toukokuusta syyskuuhun.
Juhannuksena 1974 oli tarjolla jokaiselle jotakin
Viidenkymmenen kilometrin säteellä ovat Kemi, Tornio ja Rovaniemi ja tanssibussit kulkevat kuten ennen vanhaan. Souvareiden kotilavaksikin kutsuttu Suukosken Keidas vetää illassa keskimäärin 500-700 tanssijaa. Paikan ennätysyleisö on tanssilavojen kultakaudelta heinäkuulta 1970, jolloin Yleisradio lähetti suorana Heikki Hietaniemen juontaman Lavalauantain ja lippuja kerrotaan myydyn yli 4000!
Suukosken Keidas sijaitsee luonnonkauniin Vähäjoen rannalla ja paikan isäntä torniolainen Markku Posio on pitänyt huolen siitä, että tanssikansa viihtyy. Isompi remontti oli kymmenen vuotta sitten. Ilta-Sanomien haastattelussa hän iloitsee, että on saanut perinteikkään tanssilavan kannattavaksi koronavuosien jälkeenkin ja erityisesti siitä, että nuoria tanssijoita näkee Suukosken koivuparketilla entistä enemmän.
Kun ensimmäistä kertaa tavattiin Paavo Kuljun kanssa hänen kotonaan Kaakamossa, en arvannut, mihin kaikkeen se johtaa.
Haastattelun yhteydessä Paavo mainitsi, että hänellä on vintillä vanhoja kelanauhoja ja pyysi kuuntelemaan olisiko niille käyttöä. Sanoin, että tsekkaan, kun ensimmäinen kirjani on valmis.
Vaikka nauhat olivat tosi huonokuntoisia, innostuin ja niistähän syntyi autenttinen kokonaisuus, tupla-CD Paavo Kulju Live ja sen myötä Väylän Pyörre Records.
Yksi poikkeuskin oli. Mummo Aavasaksan takaa otti yhteyttä, halusi rahansa takaisin. Ei ollut koskaan kuullut niin rahisevaa levyä. Toinen erikoinen episodi, joka jäi erityisesti mieleen levyyn liittyen oli, kun Tornion kirjasto poisti pienen ilmoitukseni ilmoitustaululta kahden vuorokauden jälkeen. Syy oli ” liian kaupallinen”. Panivat kyllä takasin esimiehensä määräyksestä, mutta anteeksi eivät pyytäneet.
Paavo Kulju Live jäi Paavon ainoaksi levytykseksi. Suunnitelmia oli, mutta Paavoa veivät muut kiireet, mutta onneksi ystävyys säilyi ja loppuun asti kävin Paavoa tervehtimässä.
Tässä alla haastatteluni, joka löytyy jo loppuunmyydystä vuoden 2003 Poppia Väylän pyörtheistä-kirjasta:
PAAVO KULJU Maestro ja havajikitaristi
Kaakamolaisen Paavo Kuljun yhtyeissä ovat kannuksensa hankkineet muun muassa kemiläislaulajat Vuokko Hepo-oja, Tuomo Salmi ja Jouko Takalo, jotka kaikki ovat sittemmin myös levyttäneet.
Paavo laskee, että hänen kokoonpanoissaan on oppinsa saanut yli sata merilappilaista soittajaa. 1960-luvulla hän ehti säestää kaikkia Suomen huippuja. Poikkeuksen tekevät maestron mukaan vain Vieno Kekkonen ja Laila Kinnunen, joilla oli aina pohjoisessa esiintyessään yhtye omasta takaa. Monesti vierailevat etelän solistit, mm. Eila Pienimäki ja Iris Rautio, viipyivät pohjoisessa kuukauden, ja keikkaa tehtiin kuutena iltana viikossa. Paavolla oli myös suosikkinsa.
-Meillähän oli Virtakin ennen sitä keppivaihetta, mutta Jorma Lyytinen ja Johnny Forsell olivat tosilaulajia. He olivat koulunkäyneitä. Naisista taas Eija Merilällä oli miellyttävä ääni. Hänen kanssaan tuli kierrettyä rajan molemmin puolin.
Alusta asti monia soittimia hallitsevan Kuljun pääsoitin on ollut kitara.
– Kitarahommasta kiinnostuin, kun kävin kuuntelemassa Repe Helismaata ja Tapsa Rautavaaraa. Viimeisen kipinän sain kuitenkin Aarne Korhoselta. Hän meni naimisiin siskoni kanssa 1952 ja kulki aina lauantaisin meillä saunassa. Aarnella oli hanuri mukana, ja silloin ostin vanerisen pienen Landolan. Ensimmäinen kappale, jonka opettelin, oli Kukkuva kello. Siinä on vain kaksi sointua, Paavo muistelee.
Kitaroista hän on erikoistunut havajikitaraan, ja parhaiten hänet tunnetaankin sen taitajana.
-Onni Gideonhan oli uranuurtaja havajikitaran kanssa. Minua viehätti sen lempeä sointi. Tiikerihai ja Kuningaskobra soivat radiossa 1950-luvulla. Niinhän mie nostin kitarasta satulaa ja siitä vaan sitten homma käyntiin, kertoo Paavo, joka yhä soittaa keikoillaan 4-8 kappaletta havajilaisittain. Hän on suunnitellut pitkään myös musiikin levyttämistä yhdessä hanuristi Jokke Knuutisen kanssa.
Vaikka vanhemmat panivat hanttiin, Paavo valitsi musiikin. Ensimmäisen kerran hän nousi lavalle Tornion työväentalolla Reino Östermannin orkesterin kitaristina vuonna 1954. Seuraava kiinnitys hänellä oli Sulo Juvosen vetämässä seitsenmiehisessä yhtyeessä, joka soitti vakituiseen Kemin työväentalolla. Yhden talven hän kitaroi myös Urho Saikkosen bändissä ennen kuin perusti vuonna 1959 ensimmäisen oman yhtyeensä Guapitan.
Sen jälkeen Paavolla on ollut toistakymmentä kokoonpanoa, joista ylitse muiden hän nostaa ryhmän: Jouko Takalo (laulu), Kauko Savonen (trumpetti), Pentti Leppäniemi ( hanuri) , Keijo Paananen (basso) ja Kauko Rapakko (rummut), Kuljusta yhtye oli vahva sekä soitannollisesti että laulullisesti. Stemmoissa mallia otettiin Four Catseiltä.
Kuvan yläpuolella Paavo Kuljun yhtye lattari-tunnelmissa On suukko suukko-kappaleessa. Huomioi erityisesti rumpali Kaken ja hanuristi Pentin liukas ja svengaava soitto.
-Mehän esiinnyttiin jopa TV:ssä ja laulettiin Lapin poika. Ohjelma oli Perävaunu. Kemistä oli lisäksi teatteriporukkaa. Juontajana oli Jorma Liedevaara ja Risto Vanari ohjasi, Paavo kertoo.
Tuo tv-visiitti tapahtui heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1966. Paria kuukautta myöhemmin superyhtye hajosi, kun laulaja Jouko Takalo ja Kauko Savonen muuttivat etelään. Siellä heitä onnisti heti. Takalo pääsi Toivo Kärjen juttusille, ja jo loppuvuodesta ilmestyi hänen singlensä Sinä ja minä/ Vuoksi ja luode. A-puoli oli Kärjen käsialaa. B-puoli taas oli Kauko Savosen kynästä, joka oli löytänyt töitä Mauno Maunulan yhtyeestä.
Ennen kuin Kulju siirtyi vuonna 1969 pyörittämään Kemin Valtakadulle liikettään, Musiikki Kuljua, hänellä oli yhtye Lolitas. Nimensä se sai Benny Hermanssonin manageraamasta Lolasta, joka lauloi läpinäkyvässä paidassaan pari viikkoa Meri-Lapissa. Benny junaili pohjoisen pojille myös keikan Helsingin Natsalle, ja Lolitas melkein levytti EMI:lle.
-Meillä oli vakilaulajana loistava Tom Jones –kopio, Esa ”Best ”Jokinen, ja EMI:n Reino Bäckman kiinnostui meistä. Kirjoitettiin levytyssopimukseen nimet alle. Meille tuli nuotit pohjoiseen ja harjoiteltiin kappaleet huolella. Sitten tapahtui töppäys. Ne olivat varanneet studion viikkoa liian aikaisin ja suuttuivat meille. Siihen päättyi meidän levytysura, Paavo naurahtaa.
Välillä Kuljulla on ollut musiikkiliike myös Torniossa, mutta nykyään hän toimii Kaakamosta käsin. Paavo on järjestänyt myös aloitteleville musiikinharrastajille esiintymistilaisuuksia. 1980-luvun puolesta välistä hänet muistetaan Torniossa ja Kemissä järjestetyistä Lappi-rock-tapahtumista. Toimenkuvaan ovat aina kuuluneet myös laulukilpailut.
-Sunnarin Mira oli mukana useamman kerran minun järjestämissä kilpailuissa, ja kyllä hän erottui heti. Hän osasi ja hänessä oli tyyliä. Hän veti nätisti ja oikein. Kun Mira veti Hopeisen kuun hän oli omimmillaan. Kun hän lauloi iskelmää, mieleen tuli Eila Pienimäki, Kulju kertoo.
Vaikka Paavon keikkailu on vuosien myötä vähentynyt, uutta intoa hommaan on antanut Agents. Yhtye on maestron mielestä nostanut vanhat hienot melodiat kunniaan. Niinpä Guapita soittaa jälleen, ja ohjelmistossa on helmiä 1930-luvulta tähän päivään.
Hurlumhei-henkisten Lapland-Balkan-laulujen laulajana ahkeroinut Jaakko Laitinen yhtyeineen tuo päivänvaloon albumin verran lainattuja Lapin lauluja. 13. lokakuuta julkaistaan nimikkolevy Jaakko Laitinen & Lapin Lisä.
Aiemmin yhtyeeltä on ilmestynyt cover-sinkku, edesmenneen Hannu Merkun suosittu humppa Kuljen kautta Kittilän. Tulevan albumin pääpainokin on erityisesti humpassa ja jenkassa, valssia ja beat-iskelmän ulottuvuuksia unohtamatta.
Maistiaisena pitkäsoitolta tässä kuultavissa Tornionlaakson humppa, jonka teksti on Jaakon kaulirantalaisen isoisän Olavi Tissarin kynästä. Monelle Väylän vartisille laulu on tuttu jo 1980-luvulta, jolloin sen levytti Anneli ja Esko Kätkän orkesteri perinteitä kunnioittaen, mutta Jaakko Laitisen Lapin Lisä on päättänyt unohtaa tanssiaskeleet ja palvella yleisön sijasta musiikkia ja vetää humpan suoranaiselle turbo-vaihteelle.
Väärästä Rahasta tuttujen Laitisen sekä haitarimaestro Marko ”Roinari” Roinisen rakkaudesta Lappiin ja iskelmään syntynyt projekti tarjoilee pitkäsoitollisen ihanimpia Lappi-lauluja. Tornionlaakson humppa on oivallinen esimerkki albumin kokonaiskaaresta. Se tarjoaa messeevää esimakua levyltä, joka sisältää vain ikiklassikoita kuten Poromiehen suudelma, Tuntsasta Tulppioon, Lapin jenkka, Sompiolaista verta, Koltan häät, Lapin sheriffi, Muistojen Inari, Poikkinaitu, Inarijärvi ja Poromies.
Levylle on saatu soittajiksi parasta A-ryhmää Niklas Ahlsvedin, Sampo Riskilän, Antti Kujanpään, Valtteri Bruunin ja Matti Pitkäsen muodossa. Viimemainittu Neulapoikien Matti Oulusta ehti jopa tehdä kymmenkunta keikkaa Jaakon isoisän kanssa.
Keskiyön aurinko ja Anni Mesilaakso (kuva: Jussi Kurttio)
Kun alettiin puhua Aavasaksan kansallismaiseman valjastamisesta tuulimyllyillä, muistin Quincy Jonesin ikivihreän Keskiyön aurinko-laulun.
Nuorena olin aktiivi Pelasta Pallas-liikkeessä ja sehän kannatti. Meitä oli matkassa eri puolilta Suomea ja yhä meillä on ainakin yksi leppoisa tunturipaikka, joka on pyhitetty tavalliselle tuulipukukansalle.
Mutta vanhanakin voi tehdä jotain, muutakin kuin pieksää suuta. Aavasaksan kohdalla, naivia tai ei, vuosien myötä minulla kypsyi ajatus kauneuden kautta herätellä ja kysyä, kannattaako pilata kansallismaisema?
Aavasaksalla videoa kuvattiin molemmin puolin keskiyötä
Oli Keskiyön auringon aika. Sauvo Puhtilan (nimimerkki Solja Tuuli) suomenkieliset sanat olivat kuin tehty Aavasaksalle ja jazzballadin lauloi levylle ja videolle Aurinkovaaran huipulla upeasti Anni Mesilaakso. Ensinnä mietin tunnettuja esittäjäksi. Kiinnostusta oli, mutta kun se palava innostus puuttui, aloin kuunnella nuorempaa sukupolvea ja osuin napakymppiin. Anni paljastui luontoihmiseksi ja aito välittäminen kuuluu myös hänen omista lauluistaan.
Anni ja videokuvaaja Jussi Kurttio ja pian kamera käy
Kirjailija Annikki Kariniemeäkään ei videolla unohdeta
Hieno projekti ja nuo videon kuvaushetket keskiyöllä Aavasaksan huipulla, viikko ennen juhannusta, Annin ja kuvaaja Jussi Kurttion kanssa, ne eivät unohdu.
Muistot nousivat mieleen hiukka kauempaa kuvauksia seuratessa. Ensimmäinen Aavasaksan juhannukseni oli 12-vuotiaana 1965, kun pyöräiltiin Kuivakankaan serkkujen kanssa vaaralle. Ann-Christinen Odota en oli silloin kova juttu ja näin silloin livenä ensimmäisen ja viimeisen kerran myös Kaulinpään kultakurkun Markku ”Markus” Tranbergin yhtyeessä Finn Pop Five. Annikki Kariniemen patsas taas toi mieleen Ylitornion lukion. Annikki tuurasi joskus suomenkielen opettajaa ja hänen tarinoita, oli aina kiintoisaa kuunnella.
Laulu löytyi Karin Veikolta
Veikko Kari (kuva: Tauno Vähäjärvi)
Vuosituhannen vaihteessa kokosin ensimmäistä kirjaani, joka kulki alaotsikolla Välähdyksiä Tornion kevyen musiikin historiasta. Silloin jututin 1950-luvun merkittävimmän torniolaisyhtyeen Rytmipoikien soittajaa Veikko Karia.Monihan tunsi hänet vain kaupungin tunnetuimpana laulattajana, mutta hän oli paljon muutakin, tosi monipuolinen muusikko, joka rakasti jazzia. Hänellä oli paljon kerrottavaa, omasta ja seudun musiikkihistoriasta. Jälki hänestä jäi myös Dallapé-kirjaan. Yhtyeen hanuristi Paavo Raivonen asui nimittäin hetken Torniossa, jonka kanssa Veikko soitti VPK:lla.
Henkilökohtaisesti ensimmäisen tapaamisemme ikimuistoisin hetki oli, kun kesken muistelun Veikko otti esiin klarinettinsä ja soitti herkän jazzsävelmän The Midnight Sun Will Never Set. Niin kuin Veikon muistosanoissa 2017 kirjoitin: Hän puhalsi valon pimeimpään kaamokseen.
Veikko muisteli paljon sota-ajan nurkkatansseja ja aikaa sodan jälkeen, jolloin sai soittaa harva se ilta, jossain päin Meri-Lappia. Veikon ohella Paavo Kuljun haastattelut vaikuttivat siihen, että perustin Keksi-musiikkipalkinnon ajatuksena: Pohjoiseen jäävät tanssittajatkin ansaitsevat tulla kiitetyksi työstään!
Musiikkilegendan jazzballadin taustoja
Vaikka Quincy Jonesinmusiikki oli minulle tuttua jo 1960-luvulta lähtien elokuvasta Yön kuumuudessa ja tv-sarjojen musiikista ja niiden tunnareista, Kunta Kinten Roots-historiikista ja paljon myöhemmin tietysti We are the world-laulusta ja yhteistyöstään popin kuninkaan Michael Jacksonin kanssa muun muassa Thriller-albumin tuottajana, Keskiyön aurinko-sävelmää en ollut koskaan kuullut.
Kerralla siitä tuli yksi lempikappaleeni, jonka historiaa aloin selvittää. Nimi teki tietysti uteliaaksi ja samalla selvisi paljon uutta nyt jo 90-vuotiaan Quincyn uskomattomasta viihdeurasta.
Pohjoismaissa hän vieraili ensi kertaa 1953 Lionel Hamptonin ison orkesterin trumpetistina. Helsingissä ja Oslossa tehtiin pari keikkaa, mutta Ruotsissa kierrettiin viikko. Quincy ihastui naapurissa erityisesti Tukholmaan ja jo ensi käynnillä, malttamaton parikymppinen karkasi parin muun kanssa, yhtyeen johdon kielloista huolimatta, jammailemaan pääkaupungin yöhön ja studiosessioissa hänen johdollaan syntyi hienoa jälkeä mm. Stockholm Sweetnin`. Mukana oli ruotsalaista jazzkermaa: Arne Domnerus, Lars Gullin ja Bengt Hallberg, joista tuli hänelle ikiystäviä.
Euroopassa mustat muusikot saivat hengittää, kulkea pääovesta, kun taas Amerikassa takakautta. Kun kiertue Lionel Hamptonin big bandin kanssa oli ohi, hän teki töitä New Yorkissa vain isojen kanssa kuten esim. Count Basie, Dizzy Gillespie ja Clark Terry.
Quincy palasi Ruotsiin usein. Vuonna 1958 hän asui Pariisissa, kun sai kapellimestari Harry Arnoldilta kutsun Ruotsin radio-orkesterin vieraaksi.
Arlandan lentokentällä häntä odottivat media ja komea limousine, mutta kun hän näki ihmisjoukossa, ystävänsä Barbro ”Lill-Babs” Svenssonin, Quincy hyppäsi hänen volkkariinsa. Suosikkilaulaja kertoo elämänkertakirjassaan, että koko matkan konserttitalolle, Quincy viimeisteli sävellystään, The Midnight Sun Will Never Set. Sen ensiesitys oli tuoreeltaan illan konsertissa 28.4.1958. Quincy esitteli ensin kappaleen ja solistin, alttosaksofonisti Arne Domneruksen ja sen jälkeen kuulutti: ”I dedicate it to you, Barbro!”
Jones sävelsi laulun pohjoisen kesälle ja keskiyön auringolle. Sanat melodia sai seuraavana vuonna jazztähti Sarah Vaughanin pyynnöstä. Heti sen levytti suomeksi myös Laila Kinnunen nimellä Keskiyön aurinko. Hänen tuotannossa se on unhoon jäänyt laulu. Jazzmausteet ovat sulaneet vanhahtaviin Suomi-filmi-jousiin, joten nyt yli 60 vuoden jälkeen Anni Mesilaakson versio on kuin raikas tuulahdus. Siinä on sopivasti vanhaa ja uutta. Toivotaan laululle ja Aavasaksalle pitkää ikää!
Sama ajatus syntyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta nyt tarina, jolle rakentaa vahvistui. Hämmästyttävintä on aina kuinka letkiksestä puhuttaessa syntyy pöhinää ja mediakin aina herää. 60 vuotta sitten paikalla olivat Ruotsin tv ja Suomen isot kuvalehdet. Sama kymmenen vuotta sitten, kun Torniossa puuhattiin letkisen ympärille koko perheen tapahtumaa, innostus oli kova. Harmi, että silloin 50-vuotisjuhla kosahti kiville, mutta mikäänhän ei estä jonojenkkaamasta jatkossa jossain poikkitaiteellisessa tapahtumassa, jossa ei synkistellä ja taatusti kerää osallistujia ja yleisöä.
Marraskuun 16. päivä 1963 Tornion yhteislyseon (nykyisin Tornion yhteislyseon lukio) teinit veivät letkajenkan Ruotsiin. Kolmattasataa nuorta jonojenkkasi Haaparannalle ja ja teinikunnan puheenjohtaja, hulluista ideoistaan tunnettu Atomi-Hanski alias Hannu Forssel luovutti letkajenkka-asiakirjan Haaparannan edustajalle.
