Keskiyön aurinko ja Anni Mesilaakso (kuva: Jussi Kurttio)
Kun alettiin puhua Aavasaksan kansallismaiseman valjastamisesta tuulimyllyillä, muistin Quincy Jonesin ikivihreän Keskiyön aurinko-laulun. 
Nuorena olin aktiivi Pelasta Pallas-liikkeessä ja sehän kannatti. Meitä oli matkassa eri puolilta Suomea ja yhä meillä on ainakin yksi leppoisa tunturipaikka, joka on pyhitetty tavalliselle tuulipukukansalle.
Mutta vanhanakin voi tehdä jotain, muutakin kuin pieksää suuta. Aavasaksan kohdalla, naivia tai ei, vuosien myötä minulla kypsyi ajatus kauneuden kautta herätellä ja kysyä, kannattaako pilata kansallismaisema?
Aavasaksalla videoa kuvattiin molemmin puolin keskiyötä
Oli Keskiyön auringon aika. Sauvo Puhtilan (nimimerkki Solja Tuuli) suomenkieliset sanat olivat kuin tehty Aavasaksalle ja jazzballadin lauloi levylle ja videolle Aurinkovaaran huipulla upeasti Anni Mesilaakso. Ensinnä mietin tunnettuja esittäjäksi. Kiinnostusta oli, mutta kun se palava innostus puuttui, aloin kuunnella nuorempaa sukupolvea ja osuin napakymppiin. Anni paljastui luontoihmiseksi ja aito välittäminen kuuluu myös hänen omista lauluistaan.
Anni ja videokuvaaja Jussi Kurttio ja pian kamera käy
Kirjailija Annikki Kariniemeäkään ei videolla unohdeta
Hieno projekti ja nuo videon kuvaushetket keskiyöllä Aavasaksan huipulla, viikko ennen juhannusta, Annin ja kuvaaja Jussi Kurttion kanssa, ne eivät unohdu.
Muistot nousivat mieleen hiukka kauempaa kuvauksia seuratessa. Ensimmäinen Aavasaksan juhannukseni oli 12-vuotiaana 1965, kun pyöräiltiin Kuivakankaan serkkujen kanssa vaaralle. Ann-Christinen Odota en oli silloin kova juttu ja näin silloin livenä ensimmäisen ja viimeisen kerran myös Kaulinpään kultakurkun Markku ”Markus” Tranbergin yhtyeessä Finn Pop Five. Annikki Kariniemen patsas taas toi mieleen Ylitornion lukion. Annikki tuurasi joskus suomenkielen opettajaa ja hänen tarinoita, oli aina kiintoisaa kuunnella.
Laulu löytyi Karin Veikolta
Veikko Kari (kuva: Tauno Vähäjärvi)
Vuosituhannen vaihteessa kokosin ensimmäistä kirjaani, joka kulki alaotsikolla Välähdyksiä Tornion kevyen musiikin historiasta. Silloin jututin 1950-luvun merkittävimmän torniolaisyhtyeen Rytmipoikien soittajaa Veikko Karia. Monihan tunsi hänet vain kaupungin tunnetuimpana laulattajana, mutta hän oli paljon muutakin, tosi monipuolinen muusikko, joka rakasti jazzia. Hänellä oli paljon kerrottavaa, omasta ja seudun musiikkihistoriasta. Jälki hänestä jäi myös Dallapé-kirjaan. Yhtyeen hanuristi Paavo Raivonen asui nimittäin hetken Torniossa, jonka kanssa Veikko soitti VPK:lla.
Henkilökohtaisesti ensimmäisen tapaamisemme ikimuistoisin hetki oli, kun kesken muistelun Veikko otti esiin klarinettinsä ja soitti herkän jazzsävelmän The Midnight Sun Will Never Set. Niin kuin Veikon muistosanoissa 2017 kirjoitin: Hän puhalsi valon pimeimpään kaamokseen.
Veikko muisteli paljon sota-ajan nurkkatansseja ja aikaa sodan jälkeen, jolloin sai soittaa harva se ilta, jossain päin Meri-Lappia. Veikon ohella Paavo Kuljun haastattelut vaikuttivat siihen, että perustin Keksi-musiikkipalkinnon ajatuksena: Pohjoiseen jäävät tanssittajatkin ansaitsevat tulla kiitetyksi työstään!
Musiikkilegendan jazzballadin taustoja
Vaikka Quincy Jonesin musiikki oli minulle tuttua jo 1960-luvulta lähtien elokuvasta Yön kuumuudessa ja tv-sarjojen musiikista ja niiden tunnareista, Kunta Kinten Roots-historiikista ja paljon myöhemmin tietysti We are the world-laulusta ja yhteistyöstään popin kuninkaan Michael Jacksonin kanssa muun muassa Thriller-albumin tuottajana, Keskiyön aurinko-sävelmää en ollut koskaan kuullut.
Kerralla siitä tuli yksi lempikappaleeni, jonka historiaa aloin selvittää. Nimi teki tietysti uteliaaksi ja samalla selvisi paljon uutta nyt jo 90-vuotiaan Quincyn uskomattomasta viihdeurasta.
Pohjoismaissa hän vieraili ensi kertaa 1953 Lionel Hamptonin ison orkesterin trumpetistina. Helsingissä ja Oslossa tehtiin pari keikkaa, mutta Ruotsissa kierrettiin viikko. Quincy ihastui naapurissa erityisesti Tukholmaan ja jo ensi käynnillä, malttamaton parikymppinen karkasi parin muun kanssa, yhtyeen johdon kielloista huolimatta, jammailemaan pääkaupungin yöhön ja studiosessioissa hänen johdollaan syntyi hienoa jälkeä mm. Stockholm Sweetnin`. Mukana oli ruotsalaista jazzkermaa: Arne Domnerus, Lars Gullin ja Bengt Hallberg, joista tuli hänelle ikiystäviä.
Euroopassa mustat muusikot saivat hengittää, kulkea pääovesta, kun taas Amerikassa takakautta. Kun kiertue Lionel Hamptonin big bandin kanssa oli ohi, hän teki töitä New Yorkissa vain isojen kanssa kuten esim. Count Basie, Dizzy Gillespie ja Clark Terry.
Quincy palasi Ruotsiin usein. Vuonna 1958 hän asui Pariisissa, kun sai kapellimestari Harry Arnoldilta kutsun Ruotsin radio-orkesterin vieraaksi.
Arlandan lentokentällä häntä odottivat media ja komea limousine, mutta kun hän näki ihmisjoukossa, ystävänsä Barbro ”Lill-Babs” Svenssonin, Quincy hyppäsi hänen volkkariinsa. Suosikkilaulaja kertoo elämänkertakirjassaan, että koko matkan konserttitalolle, Quincy viimeisteli sävellystään, The Midnight Sun Will Never Set. Sen ensiesitys oli tuoreeltaan illan konsertissa 28.4.1958. Quincy esitteli ensin kappaleen ja solistin, alttosaksofonisti Arne Domneruksen ja sen jälkeen kuulutti: ”I dedicate it to you, Barbro!”
Jones sävelsi laulun pohjoisen kesälle ja keskiyön auringolle. Sanat melodia sai seuraavana vuonna jazztähti Sarah Vaughanin pyynnöstä. Heti sen levytti suomeksi myös Laila Kinnunen nimellä Keskiyön aurinko. Hänen tuotannossa se on unhoon jäänyt laulu. Jazzmausteet ovat sulaneet vanhahtaviin Suomi-filmi-jousiin, joten nyt yli 60 vuoden jälkeen Anni Mesilaakson versio on kuin raikas tuulahdus. Siinä on sopivasti vanhaa ja uutta. Toivotaan laululle ja Aavasaksalle pitkää ikää!