Vuosi sitten kun kirjoitin laulaja Nina Myan Closure-albumista ja esitin hartaan toiveen, että hän menisi vieläkin syvemmälle mustan rytmimusiikin maailmaan. Tornion kirkossa hän vastasi huutooni, ei vielä täydellä volyymilla, mutta fonisti Petri ”Pope” Puolitaipaleen ja pianisti Henri Mäntylän kanssa. Ison yhtyeen aika tulee myöhemmin, sillä pieni kokoonpano pienessä intiimissä tilassa antoi nyt Ninan äänen soida, elää ja koskettaa. Se vei juurille, perusasioihin, gospeliin ja souliin. Blues vain puuttui, muttei aurinkoinen kesäilta sitä kaivannut.
Konsertin setti oli maulla valittua ja sovitettua vintage-osastoa. Bill Withersin isoäidistään tekemä Grandma`s hands oli hyvä valinta Nina Mya Goes Gospel-konsertin avaukseksi. (Isoäiti Maija on ollut myös Ninalle tärkeä henkilö!) Laulu kertoi gospelmusiikin voimasta, joka sai Withersin isoäidin elämään kirkossa spontaanisti mukana, taputtamaan käsiä ja tanssimaan. Tanssiaskeliin ei tilaa Tornion kirkossa ollut, kuin oven suussa, mutta taputuksiin väki lähti herkästi mukaan.
Kaksi laulua kuultiin Etta Jamesilta ja Ray Charlesilta. Ettan All I can do is cry tuntui selkäpiissä ja Rayn Mess around kutkutti rytmijalkaa, mutta kyllä illan kuningasbiisi oli klassikkojen klassikko God bless the child.
Varsin oivalliset siirtymät tähän päivään olivat Ninan oman laulun Mine alone lisäksi hieno sovitus Stevie Wonderin Superstition-kappaleesta ja ennen muuta konsertin ylimääräinen, Pharrel Williamsin aurinkoinen Happy.
Mihinkä Nina ehtineekään, kun vanhaksi elää, oli ensimmäinen ajatus, kun poistuin konsertin jälkeen kesäyöhön.
Kun kymmenen vuotta sitten raapustin ensimmäisen uutisen Nina Höynälästä, silloin hän oli päässyt yllättäen Lady Summertime-laulukilpailun finaaliin Aulangolla. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Varmasti vuosien kuluessa musiikkityylien kirjo kasvaa, mutta eniten odotan Nina Myan läpimurtoa, ennemmin tai myöhemmin, Euroopassa Iiro Rantalan ja Verneri Pohjolan lailla. Toivottavasti olen näkemässä.
Arto Junttila