Neil Young & Promise of the Real
Ennen juhannusta tuli piipahdettua brexitin pyörteissä olevassa Lontoossa. Siellä silmiin pisti uusi musafestivaali nimeltään Stone Free, joka järjestettiin O2 areenalla. Kattaus oli toisena päivänä mielenkiintoinen ja näin ”dinosaurusten metsästys” saattoi alkaa.
Mukana olivat muun muassa kosketinsoittajavelho Rick Wakeman, ex-Genesis Steve Hackett sekä progesuuruus Marillion. Sivulavalta tuli bongattua jälleen kerran Wilko Johnson bändeineen, ja jos häntä ei nyt ihan dinosaurukseksi lasketakaan niin ainakin ”Jurassikparkin” ovella hän kolkuttelee. Sen verran mediahuomiota ”kuolematon mies” on viime aikoina saanut.
Mutta varsinainen Dinosaurus tuli koettua eilisessä Hartwall Arenan konsertissa, nimittäin Neil Young. Miestä tuli kuunneltua varsinkin 80-luvulla hyvinkin paljon ja siitä on tallessa iso kasa kasetteja! Myöhemmin Young on sitten jäänyt taka-alalle ja siitä osoituksena levyhyllyssä on vain muutama cd.
Respekti miehen tekemisiin on säilynyt. Neil Young on aina ollut oman tiensä kulkija, joskus jääräpäisyyteen asti. Tuntuu, että mikään tyylilaji ei ole ollut mikään este musiikilliselle etenemiselle. Välillä Young on koetellut myös faniensa kärsivällisyyttä, varsinkin 80-luvun kokeilut muun muassa syntetisaattorien ja rockabillyn pyörteissä notkauttivat miehen suosiota. Yllättäen 90-luku ja grunge sai suosion uudelleen nousuun ja mies suorastaan sähköistyi!
Anekdoottina voisi mainita Kurt Cobainin lainanneen itsemurhaviestissään Youngin My My, Hey Hey– kappaleen säettä ”on parempi palaa loppuun kuin kuihtua pois”. Harmi, että tätä mestariteosta ei eilen Hartwall-areenalla kuultu.
Sen sijaan kolmen tunnin konsertissa kuultiin pitkä rivi klassikoita Youngin mielettömän laajasta katalookista. Viime vierailullaan Suomessa vuonna 2013 matkassa oli kuuluisa Crazy Horse- bändi, mutta nyt miestä säesti Promise of the Real-kokoonpano. Hyvin nuorelta näyttivät, olisivat käyneet Neil Youngin lapsenlapsista! Se ei soittotaidossa näkynyt , vaan nuoriso haastoi hyvin Neiliä ja konsertissa nähtiin useita ”kitarataisteluita”.
Konsertti alkoi noin puolen tunnin Neilin akustisella soolo -osuudella ja heti aluksi kävi ilmi että miehen ääni ja lavapresenssi oli uskomattoman hienossa kuosissa. Kylmät väreet kutittivat selkärankaa! Aluksi kuultiin Heart of Goldin- ja Needle and the Damagen– kaltaisia klassikoita.
Neilin soolon jälkeen, bändi hiipi lavalle ja edelleen jatkettiin akustisesti. Osuus päättyi henkilökohtaiseen suosikkiini Old man, joka havainnoi maailmaa 24-vuotiaan silmin ja jonka olin kuullut juuri tuon ikäisenä ensimmäistä kertaa. Nyt sitten vastavuoroisesti ollaan ”vanha mies” itse!
Viimeiset puolitoista tuntia mentiin sitten sähköisesti ja Neil antoi musiikin puhua puolestaan. Ainoa välispiikki taisi olla ”teillä on kaunis maa, pitäkää siitä huolta”!
Youngin musiikki piti huolta lähes täydestä areenasta. Varmaan noin 25 biisiä kuultiin, mutta yllätyksekseni konsertti ei päättynyt Rocking in the Free Worldiin. Uskoisin kuitenkin kaikkien olleen tyytyväisiä illan runsaaseen ja monipuoliseen antiin.
Neil Young ei ole ikätoveriensa tavoin mikään ”karaokekokemus” vaan hän on edelleen luomisvimmainen muusikko kunnioitettavassa 70 vuoden iässään. Taivaallinen orkesteri saa odottaa ikinuorta mestaria – Long Live Neil Young!
Teksti & kuva: Esa Seppänen