
Slim Butler & Andrew Black
The blues is a feeling, kirjoitti musiikkitutkija Paul Oliver aikoinaan ja se
tunne löytyi Kalottjazzin bluesillasta.
Läheskään joka vuosi en ole käynyt, mutta minua Haaparanta ei ole koskaan pettänyt, eikä järjestäjääkään, sillä aina Blues Night on ollut festivaalin varmin kortti yleisömäärän suhteen.
Yksi hyvän ilmapiirin luojista tapahtumaan on ollut vuosikymmeniä Haparanda Teaterförening. Tämä oli viimeinen yhdistyksen junailema Kalottjazz & Blues-konsertti, joten kiitokset energisille naisille Tertusta Pioihin!
Lappilaisen bluesin ylpeyden Slim Butlerin alias Jarmo Puhakan trio oli saanut vieraakseen jenkkilaulaja Andrew Blackin. Ensikosketus häneen saatiin Slimin kolmen vuoden takaisella palkitulla esikoislevyllä Inner Blues, joten oli hienoa kuulla albumin biisejä vihdoin livenä. Butlerin kynäilemät biisit eivät häviä yhtään illan aikana kuulluille bluesklassikoille, eikä ehdoton levyn suosikkini, letkeän soljuva Jimmie Vaughan-tyylinen Got to move pettänyt livenäkään. Se oli nykybluesia parhaimmillaan. Butlerin kitara ja Andrewn ääni oli pettämätön yhdistelmä ja sen myös yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.
Vaikka Slimin trio oli ehtinyt treenata Blackin kanssa vasta pari päivää, niin yhteispeli toimi ensikeikaksi yllättävän hyvin. Tällä hetkellä Black on purkittamassa Pauli Ruuskasen studiossa Rovaniemellä lauluosuuksia Slimin kakkoslevylle Bad Intention, jonka rovaniemeläiskitaristi lupasi haaparantalaisyleisölle lokakuussa.
Festivaaliväelle tuntemattoman Andrewn upea ääni tuli täytenä yllätyksenä ja viimeistään tulkinta tutusta Elvis-hitistä In the ghetto sai porukan kehräämään ja kysymään, miksi pääesiintyjä oli saanut aloittajan osan. Toinen yleisön räjäyttäjä oli Good day for the blues.
Blackillä on astetta vahvempi soulbluesääni kuin Robert Crayllä. Hän ei kuitenkaan alleviivaa niin tuhdisti sanottavaansa kuin esimerkiksi B.B. King, taikka Buddy Guy. Se selvisi, kun hän tulkitsi klassikon Five long years. Perusbluesia paremmin hänen äänensä pääsi kuitenkin oikeuksiinsa sielukkaassa Woman cross the river-esityksessä, jossa tuli esiin pehmeitä, Marvin Gaye-sävyjä, mutta samalla hän toi mieleen myös Kalottjazz & Bluesin kaikkien aikojen merkittävimmän bluesvieraan Little Miltonin.
Yhtyeen setin huipennus, oli Robert Johnsonin Crossroads, joka soitettiin Cream-hengessä. Kokenut rytmiryhmä Hannu Lehtomaa- Mikko Silander pääsi tykittämään tyylillä, jota olisi pitempäänkin kuunnellut, eivätkä kunnon soolotkaan olisi pahaa tehneet.
Sympaattinen bluesmestari Eero Raittinen oli liikkeellä kisälli ja oppipojat-pohjalta. Hän osaa arvostaa ammattitaitoa ja settinsä alkajaisiksi, hän pyysikin aploodit edelliselle kokoonpanolle.
Eeron laulumuistissa on lukematon määrä biisejä. Nyt hän oli Jarkka Rissasen ja Pop & Jazz Konservatorio Lappian opettaja Markus Raikaslehdon kanssa koonnut mielenkiintoisen ohjelman, jossa oli jokaiselle jotakin; poppia, bluesia, rokkia ja rytmibluesia.
Loppuvuodesta ilmestyvälle Eeron ja 9-miehisen Eldis-bändin levylle toivoisi Haaparannan setistä ainakin Eric Bibbin Don’t let nobody drag your spirit down- ja Geraint Watkinsin Soldier of love-laulut, sillä sen verran vakuuttavaa laulujälkeä Raittinen takoi.
Kuultiin myös Bob Dylania ja John Mayall & the Bluesbreakersiä 1960-luvulta, mutta aivan huikea oli Eeron veto Tobacco roadista. Aivan eri pohjalta rakennettu kuin esimerkiksi Animalsin popversio. Eeron laulussa eli blues. Siinä oli eläytymistä, syvyyttä, ja vuosien tuomaa esitysvarmuutta.
Kahden karismaattisen laulajan jälkeen Virginia Pihlblad jäi Skybenders-bändinsä kanssa valitettavasti loppukevennykseksi. Soittajien välinen vuoropuhelu sujui, muttei kaikista ole Janis Jopliniksi, vaikka haluaisi. Aikaa on kuitenkin nuorella ruotsittarella kypsyä ja kehittyä. Yhtye sopi kuitenkin mainiosti illan päätteeksi tanssikansan villitsijäksi. Cover-valinnat olivat tuttuja, mutta jäin miettimään, kuinka monta ikimuistoisempaa versiota muistan Fever-klassikosta ja niitä oli aika monta.
Kuvat: VeePee Salmi Teksti: Arto Junttila